Aikuinen nainen puri lasta perhekodissa miehen istuessa lapsen päällä

Posted on

Tämän äidin tytär oli sijoitettuna oman paikkakuntansa perhekotiin. Sijoituksen syytä minä en tiedä, eikä se ole relevanttia tässä kohtaa. Tarinassa mukana tulee valokuva, jonka tyttö on ollut samaan aikaan sijoitettuna samassa perhekodissa. Tapahtumien aikaan tyttö oli 14- vuotias, mutta henkisesti hän oli lapsen tasolla.

Eräänä päivänä perhekodin miesjohtaja ja naispuolinen työntekijä hakivat tämän tytön koulusta ja jatkoivat sieltä matkaansa perhekodille. Sinne tultuaan he menivät tytön huoneeseen. Jostakin kumman syystä miesjohtaja oli istunut tytön selän päälle ja naistyöntekijä oli purrut tyttöä käteen. Tyttö kuitenkaan ei ymmärtänyt, että häntä kohtaan tehtiin väärin. Hänelle hoettiin kuin lapselle, että sinä olet ollut tuhma.

Tämän kaltoinkohdellun tytön isosisko oli myöskin samassa perhekodissa sijoituksessa. Hän vei tytön koulun terveydenhoitajan vastaanotolle. Koulun terveydenhoitaja oli tutkinut ja mitannut jäljen ja todennut, että se on aikuisen tekemä jälki. Terveydenhoitaja teki lastensuojeluilmoituksen.

Se paikkakunta, joka oli vastuussa tämän kaltoinkohdellun tytön sijoituksesta, pyysi asiasta selvityksen. Perhekoti antoi tämän pyydetyn selvityksen kirjallisena. Aikaa kului, mutta tytön sosiaalitoimi ei asiaa vienyt eteenpäin. Se jäi siihen.

Kyseisen perhekodin johtajat kävivät Raahen sosiaalitoimessa ”kuulusteluissa”. Sieltä ei aiottu tapahtuman johdosta enää sijoittaa tuohon perhekotiin yhtään lasta. ”Kuulusteluissa” olivat johtajat väittäneet, ettei kyseinen naistyöntekijä olisi ollut edes töissä sinä päivänä, kun pureminen tapahtui. Se selitys meni heti läpi. Asiaa ei edes lähdetty sen kummemmin tutkimaan.
Tässäkin tapauksessa oli taas se yhteneväisyys moneen muuhun, että tämän tapahtumasarjan jälkeen tätä kaltoinkohdeltua tyttöä pidettiin arestissa, eikä häntä päästetty edes kouluun.
Luojan kiitos nämä kyseiset tytöt ovat nykyään sijoitettuna toisessa paikassa, ja tämän tapahtumaketjun jälkeen, hassua kyllä, tuolta perhekodista irtisanoutui muutama työntekijä. Mistähän moinen johtuisi?

Mitä me voimme tästä asiasta oppia ja päätellä?

Ainakin sen, että muutos tarvitaan. Edelleenkin.

http://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721purema tarinan tytön kädessä


Laki ei ole sama kaikille isille Suomessa

Posted on

Viime aikoina on käyty paljon keskustelua siitä, ovatko lakipykälät tai viranomaispäätökset tarkoitettu aina noudatettavaksi. Omassa tapauksessani on kyse etävanhemman eli isän oikeudesta tavata lapsiaan. Olen 12 vuotiaan pojan ja 10 vuotiaan tytön keski-ikäinen etäisä. Lasten sosiaalityöntekijä-äiti oli ja on sitä mieltä että olen kelvoton tapaamaan lapsiani valvomatta masennukseni vuoksi. Hankin aikanaan lukuisia lausuntoja toisilta sosiaali- ja terveysalan ammattilaisilta kuten psykiatreilta, terapeuteilta ja muilta sosiaalityöntekijöiltä. Kaikki edellä mainitut lausunnot tukivat minun oikeuttani tavata lapsiani ilman valvontaa. Silti yhdeksän vuotta sitten tapahtuneen avioeroni jälkeen en ole koskaan saanut lapsia luokseni edes pieneksi hetkeksi. Perusteluksi on esitetty sairauteni, joka on jo pitkään ollut täysin hallinnassa eikä varmasti näy päällepäin. Oikeudessa kuitenkin aikanaan jopa väitettiin, että saattaisin olla vaaraksi lapsille. Kuitenkaan en koko elämäni aikana ole koskaan ollut väkivaltainen kenellekään eikä minulla ole minkäänlaista rikosrekisteriä. En ole saanut eläessäni edes ylinopeus- tai parkkisakkoa. Olen peruskiltti ihminen enkä hyväksy väkivaltaa tai laittomia keinoja missään tilanteessa.

Olin vuosia saanut tavata lapsiani entisen puolisoni luona muutaman tunnin kerrallaan. Kuvio oli aina sama. Uusi mies ja lasten isäpuoli poistui paikalta tapaamisten ajaksi. Entinen vaimo vahti koko ajan toisella korvalla, mitä teen ja puhun lasteni kanssa. Muutama vuosi sitten poikani sai ensimmäisen matkapuhelimen ja esitteli sitä innoissaan minulle. Äitinsä marssi välittömästi huoneeseen ja sanoi, ettei numeroa anneta minulle, koska kännykkä on perhepuhelin. Silloin tajusin, että on tehtävä jotakin, koska ainoa mahdollisuus saada yhteyttä lapsiin oli soittaa heidän äitinsä kännykkään ja sama tilanne on edelleen. Tuolloin päätin alkaa ajaa asiaa lastenvalvojan kautta. Kun se ei tuottanut tulosta aloitin pitkän, kalliin ja tuskallisen oikeusprosessin. Heti prosessin jälkeen tapaamiset alkoivat olla ”valvottuja”. Valvojina aluksi oli esimerkiksi entisen vaimoni työkaveri tai uusi anoppi jotka kirjasivat jokaisen liikkeeni ylös. Lapset olivat peloteltu niin hyvin, etteivät he olleet enää samoja ihmisiä kuin silloin kun tapasin heitä äitinsä luona.

Aluksi käräjäoikeudessa päätettiin niin, että tapaamiset lasteni kanssa ovat valvottuja. Hovioikeudessa ratkaisu muuttui. Päätöksen mukaan minulla on oikeus tavata lapsiani valvomatta. Oikeusprosessi kesti vuosia. Lasteni äiti osasi manipuloida lapsensa minua vastaan. Lapset eivät enää edes halunneet tulla luokseni vaan olivat itku kurkussa pelkästä ajatuksestakin. Lupasin lapsille, että en pakota heitä mihinkään. Vuosien varrella äiti on estänyt kaiken valvomattoman yhteydenpidon minun ja lasteni välillä. Minulle esimerkiksi ei ole annettu vieläkään lasten puhelinnumeroita ja harvoissa tapaamisissa lapsilla ei ole ikinä puhelinta mukana. Lapsilta ei ole tullut vuosiin yhtään postia. Koko käräjöinti- ja selvitysprosessiin meni kolme vuotta kiitos osin sosiaalityöntekijöiden tahallisen viivyttelyn.

Tapaamisia on sentään ollut. Tosin aina paikalla on ollut joku valvomassa, tällä hetkellä lasteni äidin täti. Näin siis jatkuu edelleen kaksi ja puoli vuotta hovioikeuden vapaata tapaamisoikeutta koskevan päätöksen antamisen jälkeen. Tapaamisia on muutaman kuukauden välein muutama tunti kerrallaan. Yhden vuoden tapaamisista kertyy yhteistä aikaa alle puoli vuorokautta. Tapaamiseen varhaisnuoret lapset tuo uusi isäpuoli, jonka kanssa olen sentään nykyään puheväleissä. Valvoja tulee mukana. Isäpuoli hakee myös lapset kun valvoja soittaa hänelle. Tapaamiset ovat täysin luonnottomia, tehty tarkoituksella erittäin hankaliksi ja tunnen itseni lähinnä potentiaaliseksi rikolliseksi niiden aikana. Kummallista, että sama mies joka opiskelee Suomen parhaassa ja arvostetuimmassa yliopistossa toista maisterintutkintoa hyvällä menestyksellä ei mukamas voi tavata varhaisnuoria lapsiaan ilman tällaisia järjestelyjä. Yliopistolla esimerkiksi kukaan ei tiedä masennustaustaani ja sitä, että olen sairauden takia eläkkeellä. Toisaalta lapseni ovat kehitystasoltaan ikäisiään edellä ja esimerkiksi heidän koulunsa sujuu erinomaisesti. Silti tapaamisjärjestelyt ovat yhtä kovat kuin jollakin vakavaan rikokseen syyllistyneellä vangilla. Tiedän, että kaikki edellä kertomani on ollut osatekijänä masennuksestani ja opiskelu on ollut se asia, jonka kautta olen päässyt takaisin normaaliin elämään johon lapseni eivät ikävä kyllä kuulu kuin ajatuksissani ja harvinaisissa valvotuissa luonnottomissa tapaamisissa.

Toki lapsilla on toinenkin ”isä”, lasten äidin uusi puoliso. Häntä lapset on opetettu pitämään varsinaisena isänä. Sama koskee isäpuolen sukua. Biologisen isän elin minun sukuni kanssa lasten ei ole annettu olla missään tekemisissä. Äitini oli joskus tapaamisissa mukana, mutta se kiellettiin. Entinen puolisoni käytti törkeästi hyväksi asemaansa sosiaalitoimessa ja hänen kollegansa tekivät minua koskevia ratkaisuja ilmeisen jääveinä mutta ammattitaitoisesti lakia kiertäen.

Lasten äidin ammattinsakin puolesta olisi tavallistakin tarkemmin noudatettava lakipykäliä sekä oikeuden päätöksiä. Mutta hän vetoaa aina ”lasten etuun” joka tarkoittaa sitä, mitä hän itse
päättää. Äiti on asettanut itsensä lain ja oikeuden yläpuolelle. Joustamattomuus kuuluu sosiaalityöntekijä-äidin periaatteisiin. Minulla olisi menneenä syksynä ollut koko elokuu aikaa tavata lapsia, mutta kun olimme kuulemma sopineet tapaamisen syyskuulle, niin siitä äiti piti kiinini. Niinpä tapaaminen venyi syyskuun lopulle intensiivisten opintojeni takia. Kävimme lasteni kotipaikkakunnalla keilaamassa tunnin verran ja juttelimme sen päätteeksi hetken samalla kun valvoja istui nurkkapöydässä tablettinsa kanssa työasioita tehden, todennäköisesti oikeasti hän teki muistiinpanoja joka ainoasta toiminnastani. Seuraava lyhyt tapaaminen on ilmoitettu joulukuulle mutta reilusti ennen varsinaista joulua jotta en olisi millään tavoin mukana uusperheen joulukuvioita sotkemassa. Näin oikeusvaltiossa nimeltä Suomi vuonna 2013 sosiaalityöntekijä voi pompottaa entistä miestään ja lastensa isää miten haluaa välittämättä lainvoimaisesta oikeudenpäätöksestä sekä laista, jonka mukaan lähivanhemman pitää tukea lasten ja etävanhemman yhteydenpitoa. Entisen puolisoni tavoite on vieroittaa lapset kokonaan minusta sekä suvustani lopullisesti. En olisi aikanaan voinut uskoa tällaista kun olin sentään mukana molemmissa synnytyksissä oikeasti apukätilönä ja suhteemme tapaamisesta eroon kesti melkein 13 vuotta. Nyt en enää tunne ihmistä, jonka kanssa vietin suuren osan elämästäni.

Lisäyksenä edelliseen, tapasin lapsiani 1,5 tuntia viikkoa ennen joulua. Annoin heille lahjat, myös halvan kännykän jotta voisivat olla suoraan yhteydessä minuun. Puhelimeen laitoin tekstiviestillä hyvän joulun toivotukset. Tekstiviestiä ei ole avattu koska minulle olisi tullut omaan puhelimeeni tieto asiasta. Uutta tapaamista ei ole sovittu vaikka edellisestä tapaamisesta on jo pian kaksi kuukautta. Kerran lasteni äiti laittoi tekstiviestin ja kysyi kevään opinto-ohjelmaani. Siinä kaikki. Pian olemme helmikuun puolivälissä 2014.

Lapsensa käytännössä menettänyt isä


Lastensuojelua hyvinvointi valtiossa nimeltä Suomi.

Posted on

8. huhtikuuta 2012 kello 14:19

Eräänä syksyisenä päivänä vuonna 2002 syntyi tähän maailmaan pienen pieni poika.Pojalla oli monia ongelmia äitinsä raskauden aikaisen päihteiden käytön ja keskosuuden takia,joten poika kasvoi keskolassa elämänsä ensimmäiset viikot.Vahvistuttuaan tarpeeksi poika kuitenkin kotiuitui äitinsä luokse.

 

Kuukaudet kuluivat ja läheisillä rupesi olemaan kova huoli pojan puolesta ja siitä kykenikö äiti hoitamaan poikaa.Yhä useammin ja useammin poika oli hoidossa mummollaan ja tädillään.Pojan ollessa n.puolivuotias kävi selväksi että äiti oli retkahtanut uudestaan päihteisiin eikä kyennyt pojasta huolehtimaan.Lastensuojeluviranomaiset määräsivät etä poika on vietävä lastenkotiin,koska se on ainoa keino suojella poikaa.Pojan täti joutui viemään tuon pienen nyytin lastenkotiin ja jättää sinne.Samana päivänä pojan äiti joutui psykiatriseen hoitoon pakotetusti kun oli riehunut kadulla.

 

Joka päivä pojan isoäiti vieraili lastenkodilla hoivaamassa pientä lastenlastaan.Myös täti ja serkku vierailivat todella usein.Kuukausien kuluessa ja pojan kasvaessa isoäiti sitten teki päätöksen että haluaa ottaa pojan luokseen asumaan,pysyvästi.Sosiaaliviranomaiset kertoivat että helpoin tapa olisi isoäidin ruveta pojan perhehoitajaksi.Pojan saamiselle asetetttiin kuitenkin yksi ehto.Isoäidin olisi katkaistava kaikki suhteensa pojan äitiin,omaan tyttäreensä,jotta pojan turvallisuus olisi taattu.Isoäiti suostui,vaikka joutuikin tekemään valinnan lapsenlapsensa ja oman tyttärensä välillä.

 

1 vuotiaana poika sitten kotiutui mummalleen,omaan kotiin.Vuodet vierivät ja jo 3 vuotiaana pojasta näki että hänestä tulisi jonkinlainen erityislapsi.Oli monelaisia vaikeuksia,psyykkisiä sekä fyysisiä.Isoäiti puhui näistä pojan omalle sosiaalityöntekijälle perhehoitoon,mutta kaikki sanoivat että poika on liian pieni jotta hänesä voisi tehdä minkäänlaisia päätelmiä,tai tutkimuksia.

 

Poika kasvoi hyvässä hoidossa mummansa luona,mutta silti vauvana koettu lastenkoti jakso sai pojan pelkäämään joka päivä että hänet hylätään tai jätetään.Mumma ja pojan täti,joka hoiti poikaa paljon mumman ollessa työssä,vakuuttivat joka päivä että kukaan ei hylkää,koskaan.

 

Pienen pojan elämä vakiintui,ja poika rupesi jo luottamaankin ympäröivään maailmaan.Poika rupesi tapaamaan äitiään valvotusti kerran kuukaudessa.Pojan äiti käytti edelleen päihteitä.

 

Aika kului ja kasvaessaan poika rupesi kyselemään,miksi äiti ei voinut hoitaa,ja miksi hän asuu mummallaan.Pojalle kerrottiin että koska äiti oli niin pipi ettei pystynyt hoitamaan poikaa. Kun poika kasvoi isommaksi niin pojalle kerrottiin perhehoidon kehotuksesta äitinsä päihteiden käytöstä,koska poika koki olevansa erilainen ja tiesi itsekin että hänellä oli paljon ongelmia joita muilla lapsilla ei ole.Täti oli tiiviisti pojan elämässä mukana ja yritti tukea kaikin tavoin isoäitiä sekä poikaa.

 

Poika tuplasi eskarin ja meni sopeutetulle luokalle kouluun.Ongelmia oli paljon.Hahmotushäiriöitä,käytöshäiriöitä,tunnehäiriöitä ja paljon muuta.Pojan oli vaikea oppia lukemaan ja laskemaan,muusta puhumattakaan.Isoäiti puhui puhumistaan siitä että poika pitäisi tutkia pojan historian tuntien.Perhehoito kuitenkin totesi ettei tarvitse.

 

Poika rupesi saamaan kotona aivan valtavia raivokohtauksia.Pojan sisällä kuohui kaikki ja etsi ulospääsyä.Isoäiti pyysi perhehoidolta pojalle terapiaa äiti suhteensa työstämiseen,sitä ei annettu.Isoäiti hakeutui sitten itse Hyvinkään sairaalaan jossa aloitettiin pojalle turvaistamishoito.Joka siis tarkoittaa sitä että massiivisen raivokohtauksen tullessa poika otetaan syliin ja pideään väkisin siinä,eli ”turvaistetaan”.Isoäiti oli helpottunut kun vihdoin sai jotain apua,ja teki kaiken niinkuin hyvinkään hoitohenkilökunta kehotti.esim.mihinkään pojan tekemiin asioihin ei saanut kiinnittää homiota,ei saanut rangaista,vaan ne piti ohittaa..Poika tunsi että saa tehdä mitä vain.

 

Aika kului ja pojan käytös ongelmat pahentui.Turvaistamishoito ei selkeästi auttanut ja sitten tulikin tieto että se lopetetaan kyseisessä paikassa kokonaan koska se todettiin laittomaksi hoitokeinoksi.Isoäiti mietti että mitä nyt.Poika alkoi tuhrimaan enemmän ja enemmän,sai enemmän ja enemmän raivokohtauksia ja kävi niiden aikana muiden ihmisten päälle,useimmiten ne kohdistuivat mummaansa.

 

Isoäiti haki taas apua,mutta kukaan ei osannut sanoa että mistä ja miten se pitäisi tehdä.Asiat kärjistyivät koulussa ja opettaja sanoi ettei halua enää poikaa kouluun.Poika pääsi vihdoin kriisijaksolle lastenlinnaan,ja isoäiti ajatteli vihdoin helpottuneena pojan pääsevän tutkimuksiin ja saadaan apua.

 

Poika oli kaksi viikkoa kriisijaksolla,mutta mitään ei tapahtunut,ei tutkimuksia,poikaa vaan tarkkailtiin.Tuli loppupaleverin aika jossa kaikki sitten pyllähti.Pojan äiti oli selittänyt lastenlinnan lääkäreille että epäilee isoäidin tirkistelevän poikaa,koska on auttanut poikaa tuhrimis asian kanssa.Opastanut siis pesemään itsensä huolellisesti ettei muut lapst huomaisi että poika haisee.Tämä tarkoitti siis sitä että isoäiti seisoi suihkun ulkopuolella ja neuvoi.Mökillä asia hoidettiin niin että isoäiti kaatoi saunassa vettä päälle kun poika pesi.Lastenlinnan lausunnon mukaan näin ei kuitenkaan missän tapauksessa saa tehdä,se on epäsoveliasta koska lapsi on jo yhdeksän.Isoäiti yritti kovasta kertoa että on hyvin tyypillistä erityislapselle että tuhrii ja että ei osaa pestä itseänsä tarpeeksi hyvin.Pojan äidin mielestä tämä oli pedofiiliaa,ja ilmaan oli heitetty vakava syytös.Isoäiti oli hyvin järkyttynyt asiasta ja siitä että taaskaan poika ei saanut mitään apua.

 

Pojan äiti kertoi saman syytöksen myös perhehoidolle,joka kaikkien niiden vuosien jälkeen kun isoäiti oli pyytänyt apua,aktivoitui.Isoäiti ja poika pääsivät perhekuntoutukseen jossa oli tarkoitus kartoittaa ongelmia ja etsiä ratkaisuja.Tässä vaiheessa poika oli ollut poissa koulusta jo pitkään koska opettaja ei huolinut poikaa luokkaansa.Erottamispäätöstä ei kuitenkaan oltu tehty,joten tilanne siltä osin oli laiton.

 

Pojan lääkäri myös vaihtui ja suostui vihdoin kokeilemaan lääkettä,joka auttaisi pojan raivareihin,ja pian se auttoikin,ne vähenivät reilusti ja tulivat enää harvemmin.8 viikon kuntoutusjakson aikana asiat sujuivat siellä hyvin,mutta silti perhehoito rupesi harkitsemaan pojan ottamista pois kotoa.Syynä se että ei kuulemma voitu tarjota pojan tarvitsemia palveluja avohoidossa.Pojan pelot hylkäämisestä heräsivät henkiin,poika pissasi öisin allensa ja kakkasi housuunsa,kun koki että se ainoa asia johon hän enää elämässään voi vaikuttaa.

 

Sinä päivänä kun kuntoutus loppui,perhehoito otti pojan yllättäen pois isoäidiltään ja sijoitti samaan taloon lastenkotiin.Poika oli aivan pois tolaltaan,niinkuin isoäiti ja tätikin.Toiveikkaana he ajattelivat että asia selviää kyllä,koska pois otolle ei ole mitään perusteluja.Poika asui vastaanottokodissa ja viikot kuluivat,ja yht äkkiä selvisi että pojalla onkin jo perhe odottamassa,satojen kilometrien päässä omaisistaan ja läheisistään.Isoäiti vei asian hallinto oikeuteen.Mutta kaikista selvitys ja läheiskuulemis pyynnösitä huolimatta,jotka omaiset tekivät kummisetää myöten,perhehoito pysyi päätöksessään.Perusteluita ei edelleenkään ja ollut päätöksiin oli kirjoitettu täyttä potaskaa.

 

Isoäiti ja täti tapasivat muiden ohella poikaa lastenkodissa,kunnes tuli uusi päätös.Tapaamiset oli rajattu kaikilta läheisiltä yhteen kertaan kuukaudessa ja selvisi myös pojan siirtopäivä.Isoäiti haki hallinto oikeudelta kiireellistä päätösten pysäytysta varsinaiseen käsittelyyn asti.Siitä ei ehtinyt kuitenkaan tulla päätöstä ja pääsiäisen alla poikaa yritettiin siirtää uuteen perheeseen.Poika oli puhunut koko ajan että jos sinne joutuu,niin tappaa itsensä.Kukaan ei kuunnellut poikaa joka ei halunnut mennä sinne vaan halusi kotiin.Pojan psyykkinen mielentila oli huolestuttava mutta kukaan ei kuunnellut omaisia.

 

Siirto päivänä koko lastenkodin väki johtajaa myöten oli viemässä poikaa uuden perheen autoon.Ulos ovesta päästyään poika yritti kuitenkin heti karata mutta saatiin kiinni kuitenkin.Poika nosti metelin ja huusi pihalla ettei lähde ja että kukaan ei voi väkisin viedä.Lopulta poika vietiin takaisin sisään tavaroineen ja uusi perhe lähti.Pojan isoäiti kuvasi tämän kaiken aidan takaa.

 

Ilmoitettiin että poika on viikonlopun siellä ja yritetään uudestaan sen jälkeen.Isoäidin soittaessa hyviä öitä pojalle,selvisi että uuden päätöksen mukaan he eivät saa enää edes kertoa missä poika,onko siellä vai eikö.Pojalta oli otettu myös puhelin pois jo aiemmin.Poika oli siis täysin eristetty kaikista läheisistään ja kukaan ei tiedä missä poika on nyt ja kuinka poika voi.

 

Tämä tarina on tosi ja tapahtumat on edelleen käynnissä.Minä olen tuo täti.Ja me olemme täysin voimattomia asian suhteen.Lapsen koko elämä on rikottu ja kukaan ei tiedä miksi.Lapsen oikeuksia on rikottu törkeällä tavalla,ja lastensuojelulailla pyyhitty törkeästi persettä.Asia menee oikeuteen kyllä,mutta sinne asti päästyämme,kukaan ei tiedä kuinka pahasti pojan mieli on vaurioitunut.Ja vieläkään poika ei saanut tarvitsemaansa apua,jonka tämän maan lait pitäisi hänelle turvata.Tämän yhteiskunnan tarkoitus on ilmeisesti tehdä jo valmiiksi rikkinäisiä aikuisia.Tämä on aivan käsittämätön elokuva johon ei tunnu olevan mitään käsikirjoitusta ja loppua saamme kaikki vain arvailla.Meidän hieno maamme Suomi,joopa joo.

 

Muoks.Jatkoa… tänään on sitten poika viety salaa jollain ihmeen keinolla pois lastenkodilta,olen itse ollut paikan päällä koko päivän ja yölläkin.Pojan henk.koht omaisuus vaatteita myöten on jätetty lastenkodille.Miksi ja kuinka se on mahdollista? Tämä elokuva tuntuu vaan jatkuvan mitä ihmeellisimiin kääntein.

 

Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut suoraan sydämestäni ja voin vannoa käsi raamatulla sen olevan totta.Minä en hae tällä kirjoituksellani omaa etuani,vaan apua ja tukea siihen että osaisimme toimia niin että joskus saataisiin poika kotiin.Minä en toivoisi kenellekään lapselle tapahtuvan näin.

 

Näin olen kirjoittanut n.puolitoista vuotta sitten.Nyky tilanne on se että olemme ”saaneet” nähdä poikaa valvotusti tähän asti 2 tuntia kuukaudessa,ja nyt se muutettiin 2 tunniksi 3 kuukauden välein(!!??).

Tämä rajoitus päätös koskee koko sukua,paitsi kulta kruunun saanutta narkomaani äitiä tietenkin.

Olemme kolunneet eri oikeusasteita,mutta mikään ei ole muuttunut.

 

Hallinto oikeuksilta ei kannata odottaa yhtään mitää,he eivät halua kuulla ketään muita todistajia,tai nähdä kenenkään muun todisteita kuin sossujen.Sossut saavat rauhassa leimata kenet tahansa minkälaiseksi rikolliseksi tahansa,tai väittää ihmisen sairastavan mitä tahansa sairautta,mutta heillä ei ole asiasta todistelu velvollisuutta eikä ihmisellä oikeutta todistaa asiaa vääräksi,kun ketään ei kutsuta kuultavaksi.

Sosiaaliviranomaiset kuvittelevatkin olevansa jumalasta seuraavia ja onkin perin kummallista että kaikki hyväksyvät tämän ja kuvittelevat ettei tälläistä tapahdu.On helpompi elää pää pensaassa,kunnes ne samat ”viranomaiset” löytyvät omalta ovelta yllättäen ”suuren huolen” saattelemana.

 

Julkisuuteen on onneksi ruvennut pullahtamaan näitä ”tarinoita” heidän tekemisistään jotka ovat valitettavasti tosia.Monen lapsen elämällä leikitään ja ihminen alistetaan sosiaaliviranomaisten valtaan.

Suuri huoli on tämän maan tulevista aikuisista,kun heidät jo näin lapsena traumatisoidaan.

Miksi lapsella ei ole oikeutta tulla kuulluksi omana itsenään? Se että sosiaaliviranomainen kertoo lapselle mitä tehdään,ei ole lapsen kuulluksi tulemista.

 

Uusi ministerimme ehdotti lastensuojelun uudistamista Sote:n yhteydessä.Kuka uskaltaa olla se joka romuttaa tämän toimimattoman lastensuojelu ”organisaation” ja pudottaa nämä epäpätevät sosiaaliviranoamiset palleiltaan,se jää nähätävksi.Hän tulee ihan varmasti saamaan minun ääneni seuraavissa vaaleissa.

Yhtä kaikki,minulla/meillä ei ole enää mitään menetettävää.Odotamme vain päivää kun niin rakas siskonpoikani täyttää 12 vuotta,ja tulen silloin ihan varmasti kertomaan hänen oikeuksistaan hänelle.Siihen asti te sossut voitte tehdä kaiken minkä kykenette pitääkseni meidät poissa.Mutta vuosi vielä,toivon vain ettei silloin enää ole liian myöhäistä lapsen kannalta,ja että meidän rakkaus on kantanut pojan kaiken tämän yli.

 

Kaivaten,Isoäiti,täti,Sikko ja muut sukulaiset.


Painajaismainen perhekoti

Posted on

Äiti kertoo: Poikani ei halunnut palata kotilomilta perhekotiin. Poika lukittautui vessaan. Perhekodin isä meinasi hajoittaa oven, toin käskystään ruuvimeisselin, jotta ovi saatiin avattua sarana puolelta. Minä en yksin irrottanut ovea, autoin kyllä. Perhekodin isä repi pojan pois vessasta ja poika käärittiin perhekodin äidin avustuksella mattoon, jolloin poika huusi ettei saa henkeä, sitä ei noteerattu.

Poika kannettiin matossa autoon, jossa hänet otettiin pois. Poika laitettiin istumaan, jolloin hän alkoi rimpuilemaan ja perheen isä otti niskasta kiinni ja löi hänen päänsä pojan omiin polviin, seurauksella, että nenästä alkoi tulemaan verta. Koko illan aikana minulle ei vastattu kun yritin soittaa. Vasta seuraavana päivänä sain sosiaalin kautta tietää mitä pojalleni kuuluu.

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721


Diabeetikkotytön tarina

Posted on

Kyseisen tarinan tyttö on pian 12-vuotias.

Meillä kävi niin, että tyttäreni sairastui diabetekseen pienenä 1v7kk ja joutui kanyyliin, verikokeita, insuliinipiikkejä ruiskulla. Imetys loppui siihen sekä jouduin jättämään hänet kahdeksi viikoksi sairaalaan, jossa kävin tietenkin päivittäin. Tyttö on herkkä ja vähän arka. Kehitysviive tuli, jonka huomasin 2v..En viitsi nyt mainita mikä, koska se on niin yksityinen asia. Autoin parhaani mukaan, yritin kannustaa ja opettaa, mutta se ei auttanut. Kerroin probleemasta 3v lähtien monena vuonna, että jotain on nyt, kolmelle eri lääkärille ja db-hoitajalle sekä neuvolassa, mutta aina sanottiin, että kyllä se siitä ohi menee. No eipä mennyt ja hain vuodella koululykkäyksen sen asian takia ja lapsi rupesi käymään psykoterapiassa. Eskarissa johtaja valitti ja otti lasuun yhteyttä, että minä en ymmärrä, että tyttäreni tarvitsee tukea. Siitä alkoi lastensuojeluasiakkuus. Sen jälkeen hän joutui 4vk lastenlinnaan tutkimusjaksolle ja sanottiin, että hänen ongelma johtuu kotikasvatuksesta ja kotioltavista. Minua tuntematta näin sanotaan. Olen kunnollinen äiti ja antanut kaikkeni lapsille. Poikani, kohta, 17v on kunnollinen. Hänellä ei ole koskaan ollut lasuasiakkuutta. Olen ollut yh-äiti 16 vuotta. Sama isä lapsilla. Molemmilla hyvät harrastuspohjat. Ja sosiaalisia virikkeitä ollut, sekä ystäviä/tukiverkostoa.

Tutkimusjakson jälkeen tyttö oli kuukauden kotona, sitten joutui laitokseen vuonna 2010, 8-vuotiaana. Siellä hän oli 3v hoidossa, luvattu yksi vuosi venyi kolmeksi. Eivät osanneet laittaa asiaa kuntoon, niin siirrettiin toiseen paikkaan. Tyttö ja minä vastustimme. Liian kaukana. Minulla on lakimies, joka sanoo, että tyttö kotiin välittömästi, mutta ei kun keksitään kokoajan uusia syitä. Nyt on aikaa kulunut kohta 3v 6kk siitä, kun tyttö vietiin pois kotoa. Saamme nähdä ja hän käy kotona joka toinen viikonloppu, mutta ei päässyt viime jouluna kuin yksi yö ja uutena vuotena, mitä ollaan yhdessä vietetty kohta 12v niin ei päässyt sitä kansamme viettämään. Hiihtolomalla ei päässyt kotiin, kun on niin paljon ohjelmaa hänellä, vaikka tyttö itse haluaa kotiin.

Sossu taas 3-4 kertaa vaihtunut. Olin jutellut traumapsykoterapeutin kanssa ja hän sanoo näin (myös muidenkin psykologien kanssa olen jutellut), ”Lapsiin kohdistuvat kivuliaat toimenpiteet, hoidolliset toimenpiteet ylipäätään ja sairaalakokemukset traumatisoitavat lasta ja saattavat myöhemmin näyttäytyä erilaisina psyykkisinä oireina mm. kehitysviivästyminäkin. Erokokemukset liittyen hoitoihin, sairaalassa oleskeluun ovat myös vaikeita pienille lapsille”.
Minulle sanotaan, että tyttöä ei voi päästää kotiin kun hän tarvitsee tukevampaa hoitoa kuin mitä itse pystyn antamaan. Opiskelen lasten ja nuorten erityisohjaajaksi itse. Että tällä tavalla!

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721


Jeejon tarina

Posted on

KUKA AUTTAISI JEEJOA?

Olen seitsemänvuotias ekaluokkalainen poika. Kun olin kolmevuotias, isäni kuoli. Äiti masentui eikä jaksanut hoitaa minua ja hän muutti pois. Minä pääsin asumaan tätini ja hänen kahden lapsensa luokse. Tapasin äitiä muutaman kerran vuodessa ja haaveilin, että pääsen joskus hänen luokseen asumaan. Sitten äitikin kuoli ja minusta tuli orpo. Eräs naapurin poika sanoi, että orpolapset joutuvat lastenkotiin, mutta minulla oli onneksi täti ja mummot. He vakuuttivat, että minä en joudu lastenkotiin, vaan he huolehtivat minusta. Molemmat mummoni ovat olleet mukana meidän perheen elämässä ja olen ollut usein yökylässä heillä. Ukkien kanssa käyn jääkiekko-otteluissa, hiihtämässä ja muissa harrastuksissa.
Tädin lasten isä ei ole asunut meillä, mutta hän on ollut mukana meidän elämässä. Hän opetti minut ajamaan mönkkärillä ja kalastamaan. Hän oli kai jotenkin sairas, koska ollessani mummon luona täti oli joutunut kutsumaan poliisit hakemaan hänet pois. Kuulin mummon puhuvan, että hänellä on krooniset kivut, opioottiriippuvuus ja ongelmia mielenterveydessä. Lastensuojelun tätien mielestä hän on siis vaaraksi perheelle vaikka minun mielestä hän on aina ollut mukava. Hän oli valehdellut poliiseille, että täti syö hänen lääkkeitään. Me jouduimme kriisikeskukselle ja lastensuojelun tädit sanoivat, että minä en saa enää asua kotona. Minut siis laitettiin lastenkotiin. Ihan tuosta vaan! Tämä tapahtui tämän vuoden alussa.

Kysyin toiselta mummolta, mitä turvatonta kotona on, koska minusta koti on turvallinen. Mummo vastasi, että oikeasti ei mitään, mutta yhteiskunnan silmissä on, koska tädin lasten isän terveys on huono. Olen saanut rakkautta ja huolenpitoa eikä kukaan ole ollut minulle paha. Rakastan perhettäni. Kysyin, miksi minä jouduin lastenkotiin ja toiset saivat jäädä. Mummo sanoi, että koska olen jo monta vuotta sitten huostaan otettu, minua kohdellaan toisella tavalla.

Kaikki sukulaiset ovat soitelleet lastensuojelun tädeille, että minua ei saa pitää laitoksessa, vaan minun pitää päästä pois. En minä halua olla täällä! Jos ei kotiin, niin sitten mummon (51 v) luo. Hän asuu ihan koulun vieressä, kodin ja kavereiden lähellä ja haluaisi minut luokseen. Minulla on mummon luona oma sänky ja tavaroita. Sukulaiseni ovat kunnollisia työssä käyviä ihmisiä, mutta heitä ei haluta kuunnella. Heille kerrotaan, että asioita tutkitaan ja minulle etsitään uutta perhettä. Miksi minua ei voi tutkia mummon luona? Olen pärjännyt hyvin päiväkodissa ja koulussa, olen luokan paras lukijakin. Olen sosiaalinen ja minulla on hyviä kavereita ja harrastuksia. Mummo on hoitanut minua vauvasta lähtien. Miksi hän ei kelpaa?

Kuulin mummojen ihmettelevän, että miksi minun kohdalla on tehty ratkaisuja niin nopeasti ja jotenkin salaa ja miksi tätini perättömien puheiden takia äkkiä muuttui epäilyttäväksi, kun hänet on sentään tunnettu lastensuojelussa monta vuotta. Hän ei ole käyttänyt päihteitä, hän on hoitanut työnsä, opiskelunsa, raha-asiansa ja kaikki. Hän on holhoojani ja on aina huolehtinut minusta hyvin. Eikö minun tyytyväisyydellä ole mitään merkitystä?

Täällä lastenkodissa on kamalaa. Olen ollut täällä jo monta viikkoa enkä tiedä, miten kauan joudun vielä olemaan. Kaikki ihmiset ovat vieraita. Minulla on hirveä ikävä kotiin. Illalla pitää mennä kahdeksalta huoneeseen. Valot sammutetaan ja menen sänkyyn, mutta uni ei tule. Rukoilen, että en joudu vieraaseen perheeseen vaan pääsen kotiin, tai jos en kotiin, niin sitten mummon luo, se on toiseksi paras paikka. Minulta on jo kuollut isä ja äiti. Miksi minulta viedään kaikki? Mihin minä vielä joudun?
Sanoin toiselle mummolle, että karkaan täältä. Mummo kysyi, minne minä menisin. Vastasin, että metsikköön, eihän minulla ole muuta paikkaa. Valvon pimeässä. Itkettää, kun olen yksin ja on koko ajan ikävä. Miksi minulle tehdään näin?

Jeejon tarinaan voi lisätä, että Jeejon täti on ollut sijaisäiti yli neljä vuotta. Hän on osallistunut palavereihin ja sijaishuollon työntekijät ovat vierailleet kodissa säännöllisesti. Kaikki on ollut hyvin. Tädistä ei ole tehty ainoatakaan lastensuojeluilmoitusta. Päiväkodeista ja koulusta ei ole tullut huoliviestejä – päinvastoin – positiivista palautetta lapsista. Täti on ollut yhteydessä lastensuojeluun lastensa isän takia. Apua ei ole annettu vaan on sanottu, että vastuu lasten ja isän tapaamisista on äidillä. Kun tilanne sitten kärjistyi, uhattiin lasten kiireellisellä huostaan otolla. Eniten maksaa Jeejo, joka menetti perheensä. Taas. Jeejo, jonka vanhemmat menehtyivät niin traagisesti, että totuutta ei voi kertoa lapselle eikä edes tässä.

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721


Erään äidin tarina.

Posted on

”Satutettu lapsuus, varastettu vanhemmuus”

Tämä tarina kannattaa lukea. Jokainen voi ajatella ja miettiä hieman maailmaamme.

Tämä kaikki on tapahtunut muutamia vuosia sitten. Tarina on todella surullinen.

Erosin miehestäni. Meillä oli yksi yhteinen lapsi. 4- vuotias pieni ihana tyttö. Oikea enkeli ja päivänsäde. Iloinen, reipas ja kaikkien rakastama pienokainen. Hänellä oli ihana lapsuus. Oli oikea unelmalapsi. Äidin ja isän oma kulta, elämän valo ja silmäterämme.

Kun erosimme, se tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Romahdin täysin. Masennuin. Sovimme tytön isän kanssa, että hän ottaa tytön asumaan luokseen, koska koin, että minun pitää saada oma elämäni kuntoon ensin.
Isä oli jostain syystä hieman vastahakoinen, mutta suostui. Kävimme sosiaalitoimessa ja teimme tapaamissopimuksen. Näkisin kuitenkin tytärtäni oman jaksamiseni mukaan mahdollisimman paljon. Vähintään jokatoinen viikonloppu pidennetysti, ke-su.

Ex-mieheni lupasi auttaa kaikintavoin.
Aluksi kaikki menikin hyvin. Kului puolisen vuotta ja näin lastani paljon, sekä oma oloni alkoi olla taas normaali. Kävin terapiassa, jonka avulla nousin ”suosta” ylös. Koin olevani taas voimissani. Sitten kaikki muuttui.
Tyttäreni piti tulla luokseni. Ei tullut. En saanut ex-mieheeni enää yhteyttä ollenkaan. Huolestuin kovasti. Soitin sosiaalitoimeen ja kerroin mitä oli tapahtunut ja pyysin heiltä ohjeita ja apua. Tyrmistyin, kun sieltä sanottiin etteivät he voi auttaa mitenkään. Olet omillasi. Koita vain ottaa yhteyttä siihen ex-mieheesi.

Yritin, mutta ei vastaa puhelimeen. En kuullut mitään pitkään aikaan lapsestani. Menin sosiaalitoimeen ja kerroin mitä oli tapahtunut. Meinasin pudota tuolilta, kun työntekijä sanoi minulle, että ehkä isä katsoi ettet ole sellaisessa kunnossa, jotta lapsen voi sinulle luovuttaa. Olin hieman hämilläni, mutta selvisi se sitten. Ex-mies oli tehnyt minusta ls-ilmoituksen, etten jaksa lastani. Minuun ei otettu mitään yhteyttä ilmoituksesta. Minulta vietiin tapaamisoikeus vain siksi, koska minusta oli tehty valheellinen ls-ilmoitus.

Tiesin, ettei nyt mennä kyllä lain mukaan. Tuntui, ettei minua kuunnella yhtään!

Meni vähän aikaa, kun sattumalta näin mieheni ja lapseni. Hän ei huomannut minua. Tai ainakin teeskenteli ettei huomannut. Olin tässä kohtaa ottanut juristiin yhteyttä ja hain lastani luokseni asumaan. Meillä oli tässä kohtaa yhteishuoltajuus. Sitten näin vilaukselta lapseni paremmin. Ei tuo pieni prinsessani näyttänyt kovinkaan iloiselta, mutta ei siinä kaikki. Lapsellani oli toinen silmä mustana ja turvonnut. Silloin menin ex-mieheni luo! Lapseni huomasi minut ja suorastaan syöksyi kaulaani. Hän puristi minua ja alkoi itkeä. Hän kuiskasi, että pelottaa. Missä olet äiti ollut?

Yritin pitää itseni kasassa jotenkin. Voitte kuvitella tunteeni? Ehkäpä. Kysyin ex-mieheltäni mistä tuollainen jälki on tullut ja miksi en ole saanut nähdä lastani?! Hän sanoi vain, että lapsi kaatui. Sitten otti lapsen syliin ja lähti pois itkevä lapseni sylissään.

Siltä seisomalta lähdin sosiaalitoimeen. Vaadin päästä puhumaan asiani. Pääsinkin. Ihmeen kaupalla. Kerroin mitä oli tapahtunut. Raivo kasvoi sisälläni, kun työntekijä kertoi, että he soittavat isälle ja kysyvät häneltä asiasta, mutta heidän mielestään syytä huoleen ei ole. Ai ei ole?! Lapseni on hakatun näköinen ja ex käyttäytyi todella oudosti, kuten myös lapseni!

Ei sosiaalitoimesta saanut mitään apua. Ei sitten yhtään mitään! Tein poliisille ilmoituksen samana päivänä. He lupasivat tutkia asian nopeasti.

Aikaa kului. Olin lapsestani todella huolissani. Kukaan ei auttanut minua. Ei sitten kukaan. Ei kuunneltu hätääni. Ei ajateltu lapseni hätää. Lastensuojelu ei tehnyt yhtään mitään asialle. En tavannut lastani.

Aikaa kului edelleen. Nyt minulle riitti ajattelin. Koska kukaan ei tee mitään, niin minä teen.

Minulla oli tiedonsaantioikeus. Aloin ottamaan asioista selvää. Jonkin ajan kuluttua sain selville, että tyttäreni oli päivähoidossa naapurikunnan eräässä päiväkodissa. Samassa kunnassa, jossa ex-mieheni asui. Soitin päiväkotiin ja sovin tapaamisen. Se onnistui heti seuraavana päivänä. Otin mukaani yhteishuoltopaperin, rikosilmoituksen ja kaikki materiaalit jotka minulla oli.
Päiväkodin työntekijä alkoi itkeä. Hän kertoi, että minun pitää hakea tyttöni heti luokseni. He kertoivat, etteivät ole huomanneet mitään jälkiä lapsessani, mutta että hän on todella hiljainen, ujo ja vetäytyvä. Ei tunnistanut lastani tuosta kuvauksesta. Hän ei ole ollenkaan sellainen. Hän oli aina oikea ilopilleri.

Sopimuksen mukaan oli minun tapaamisaikani. Oli tai ei olisin jokatapauksessa hakenut tyttöni sieltä ja vienyt kotiin. Menimme hoitajan kanssa katsomaan lastani. Tyttö huomasi minut ja syöksyi syliini. Otin hänet vastaan. Itkin. En voinut pidätellä itkuani. En millään. Lapseni oli sylissäni vihdoin.
Me lähdimme kotiin. Kotona ollessamme riisuin lapseni ulkovaatteet ja otin hänet syliini. Ai, sattuu! Sanoi tyttäreni. Kysyin, että mihin kulta sinua sattuu? Hän näytti kylkeään. Nostin varovasti hänen paitaansa. Toinen kylki oli aivan musta. Riisuin tyttöä lisää. Jaloissa oli isoja mustelmia. Myös selässä oli. Olin lähellä mennä paniikkiin. Puin tytölle päälle ja lähdimme lääkäriin. Kerroin lääkärille kaiken. Hän oli sitä mieltä, että toimin oikein. Lapsi oli luultavasti pahoinpidelty. Mustelmat olivat niin isoja, että lisätutkimuksia tarvittiin. Me jäimme sairaalaan. Lääkäri sanoi, että tekee asiasta rikosilmoituksen heti kun akuutit tutkimukset oli hoidettu.
Lapseni kuvattiin ja tutkittiin tarkkaan. Olen pelosta kankea. Mitä pienelle tytölleni oli tehty? Samalla olin raivoissani. Jos sosiaalitoimi olisi uskonut minua, ei lapseni olisi nyt tässä kunnossa. Jos he olisivat auttaneet, niin lapseni ei olisi nyt täällä.

Meni aikaa. Se tuntui matelevan. Sitten lääkäri tuli luokseni ja pyysi huoneeseen. Tärisin. Olin aivan kauhuissani. Pelotti.

Lääkäri rauhoitteli ja pyysi istumaan.
Hänen ilmeensä oli vakava. Hän aloitti kertomaan, että lapseltani oli kaksi kylkiluuta murtunut. Hänellä oli kädenjäljet jaloissa ja pahoja mustelmia ympäri kehoa. Pahoinpidelty ehdottomasti oli hänen mielipiteensä. Ei siinä vielä kaikki.
Mä en tiennyt enää mitä sanoa. Lääkäri aloitti varovaisesti ja sanoi, että hän haluaa kertoa, että tyttö tulee kyllä kuntoon, mutta hän ei todennäköisesti koskaan tule saamaan omia lapsia. Häntä on käytetty hyväksi.

Minun maailma sumeni. Murruin. Se oli hetki, joka ei koskaan poistu ajatuksistani. Se on joka päivä mielessäni. En voinut ensin uskoa. Miten ihmeessä tälläistä voi tapahtua? Olin niin vihainen. Katkera. Hysteerinen. Tärisin ja itkin. Lääkäri lohdutti ja sanoi, että muuten tyttö tulee kyllä kuntoon. Hän tarvitsee sinua nyt todella paljon. Hän sai minut hieman rauhoittumaan ja pääsin lapseni viereen. Se oli pysähdyttävä hetki. Hetki, jolloin tajusin millainen maailma tämä on. Lapsista ei välitetä. Millainen lastensuojelu tässä maassa on, kun eivät tee mitään ja sitten sattuu tälläistä?

Tästä kaikesta on nyt aikaa reilu 2,5 vuotta. Tuon tapahtuman jälkeen lapseni isä sai tuomion ja istuu sitä tällä hetkellä. Sain lapseni yksinhuoltajuuden ja asumisen oikeuden päätöksellä. Sosiaalitoimeen soitin. He eivät edes anteeksi pyytäneet. Eivät pahoitelleet virheitään. Eivät sanoneet yhtään mitään.

Kaikki alkoi sujua lapseni kanssa hienosti tuon tapahtuman jälkeen. Me kävimme ja käymme yhä molemmat terapiassa ja elämä alkaa hymyillä pikkuhiljaa. Silti tapahtumien varjo on päällämme aina. Viimeiseenkin hetkeen asti.

Olen tehnyt viranomaisista rikosilmoituksen. Olen tehnyt asiasta valituksen aluehallintovirastoon. Sain vastauksen, että käsittelyaika on yli kaksi vuotta.
Apua ei tule ja vastuuseen näitä ihmisiä ei saada nykylailla.
Tänään törmäsin tähän uuteen lakiehdotukseen. Luin, jaoin ja allekirjoitin. Jos lapseni tarina kosketti, niin tee samoin. Ehkä me joskus saamme tähän touhuun jotain järkeä. Itse teen äitinä kaiken tämän eteen.

Äiti pyysi siis minua kirjoittamaan ja jakamaan oman tarinansa. Hän kertoi, että ei halua tuomita koko lastensuojelua, sillä hyvää on paljon, mutta sitten kun tehdään tälläistä, ei lapsi, eikä vanhempi saa apua. Eikä viranomaisia vastuuseen.

Hän pyysi tätä julkaisua, sillä hän halusi herättää ihmisiä ja kertoa, ettei aina kaikki ole niin hyvin.

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721


Susannan tarina

Posted on

Tyttö nimimerkillä Susanna (ei oikea nimi) kertoi tarinaansa lastensuojelun asiakkaana muutama vuosi sitten takaperin.

Hei !

Itsellänihän ei sossujen vaihdon jälkeen ollut ongelmia. Tapahtumat alkoivat 2011 syksyllä ollessani 15 ja ollessani masentunut. En pystynyt olemaan kotona ja olimme myös kaikki yksi mielisiä siitä. Sovimme että olen avohuollon tukitoimin laitoksessa 3kk sopimuksen mukaan. Sossut sanoi että etsivät mahdollisimman hyvän pienryhmäkodin mahd. Läheltä lahtea missä asun. Lahden alueella eikä hollolassa ollut vapaata missään ja he jatkoivat etsimistä. He löysivät Orimattilasta Pakaalta pienryhmäkodin joka ensivaikutelmalta näytti ihan mukavalta joten lähdimme tutustumaan. Siellä meidät otti vastaan laitoksenjohtaja sekä eräs työntekijä. Puhuimme että kun muutan sinne onko mahdollisuutta jatkaa harrastustani ratsastusta sekä millaiset kotilomat. He lupailivat joka viikonlopulle koko viikonlopun mittaiset lomat. Sekä kysyimme onko minun pakko syödä muiden kanssa koska kärsin vaikeasta syömishäiriöstä ja minua häiritsi jos joku katsoi minua kun söin. Sitte tuli muuttopäivä ja lähdin turvallisesta kodistani orimattilaan keskelle ei mitään. Sain purkaa tavarani rauhassa ja asetella mieleistäni järjestystä sekä asettua ryhmäkotiin.

Kaikki kuitenkin muuttui hyvin pian.

Kaikki mitä luvattiin ei pitänyt minut pakotettiin syömään muiden kanssa ja vedotiin kotilomien pois ottamiseen ja kaikki tottakai katsoivat uutta nuorta hyvinkin pitkin nenin. Päivällisen jälkeen vetäydyin omaan huoneeseeni ja heti ensimmäinen merviksi esittäytynyt työntekijä tuli räyhäämään minulle miksi en syönyt ja pistää omaohjaajani rankaisemaan minua niinkui parhaaksi näkee.

Johtaja sekä työntekijä joka oli ollut tutustumisessani mukana olivat ohjaajiani. Johtaja ei niinkään oikea ohjaaja vaan ”vara”. Ohjaajani tuli lopulta huoneeseeni ja alkoi huutaa kun en voinut mukamas syödä muiden kanssa samaan aikaan ja sanoi että kuvittelen vain liikoja kaikesta. Hän sanoi että olen liian typerä huomaamaan miten hyvin olen syönyt muiden seurassa oltuani päivän ryhmäkodissa. Ei se siihen vielä päättynyt en kuulemma saanut pitää itse yhteyttä sossuihini vaikka minulla heidän numeronsa olikin. Hän uhkasi sillä että puhelimeni viedään pois. Hän myös huomautti siitä hyvin kovaan ääneen jos en tottele häntä mikään ei sujuisi minulla siellä. Lopulta hän tarpeeksi raivottuaan poistui huoneestani ja laittoi oven kiinni. Siitä seurasi huoneen ratsaus ettei minulla olisi mitään kiellettyä huoneessa. Siitä ilmoitettiin sossuille että vastustin sitä ja että tavaroistani löytyi kiellettyjä asioita vaikka pääsin ”ratsauksen” läpi. Soitin sossuni vastaajaan ja jätin viestin miten epäoikeudenmukaisesti ensimmäinen päivä on mennyt. Sosiaalitoimesta soitettiin laitokseen ja pyydettiin minua puhelimeen ja minun piti puhua annen (eli sossuni) kanssa omaohjaajani kuunnellessa, hän yritti puhelun aikana monta kertaa kontrolloida sanomisiani kun kerroin mitä oli sanottu minulle. Lopulta annoin puhelimen ohjaajalleni ja hän puhui siinä vielä hetken sossun kanssa kieltäen kaiken toivottaen hyvää päivää ja sulki puhelun, naisen silmät olivat raivosta punaiset ja väitti että törkeästi valehtelen. Hän myös kyseli kaikki henkilökohtaiset asiat läpi ja uskoi olevansa oikeutettu kuulemaan vaikeasta masennuksestani sekä muista asioistani.

Ryhmäkodissa ei otettu huomioon laktoositonta ruokavaliota ja seuraavan päivän ruoka tehtiin normaaliin maitoon. Ilmoitin etten voi syödä sitä ja taas sain huudot pystymättömyydestä ja valehtelusta. Soitin uudestaan sossuilleni ja he ilmoittivat allergiastani ryhmäkotiin. Työntekijät sanoivat että kyse on väärinkäsityksestä. Seuraavan kerran ongelmia alkoi tulla kotilomalle mentäessä. Ihana ohjaajani oli viemässä minua kotiin ja kysyi minulta seurustelusuhteistani, kun en halunnut kertoa hän pysäytti auton bussipysäkille ja huusi ellen kerro hän tekee u-käännöksen ja en pääse kotiin.

Lomat olivat jatkuvasti tälläisiä. Kun tuli 3kk päätöspalaveri minulle ilmoitettiin että olen toisen 3kk siellä samassa paikassa. Sossuni pahoittelivat mutta ohjaajani hyvin ivallisesti hymyili ja sanoi että olen enemmänkuin tervetullut jäämään. Kotilomani pitenivät ja sain olla omatoimisempi. Mutta ohjaajani ei katsonut asiaa vielä läpi sormien vaan kaiveli huonettani ja kyseli minulta aivan kaikesta. En antanut poikaystäväni enään tulla käymään laitoksessa joten ohjaajani taas suuttui minulle.

Ohjaajani tuli eräs ilta huoneeseeni ja kertoi että mitään muuta hän ei halua kuin että minut huostataan ja hän myös tekee sen mahdolliseksi. Soitin sossuilleni taas ja he kuuntekivat tarkkaavaisina ja ilmoittivat laitokseen haluavansa keskustella kahdestaan kanssani joten jos minut voisi viedä lahden sossujen asemalle keskustelemaan. Sinnekkin oli ohjaajani edelleen mukaan tunkeutumassa mutta hänet kiellettiin tulemasta. Olin riemastunut ja sosiaalitoimi lupasi purkaa sijoitukseni heti toukokuun 30pv 2012. Kun
olin pakkaamassa tavaroitani laitokselta ohjaajani tuli huoneeseeni halasi väkisin ja toivotti hyvää jatkoa minulle. Nyt olen kohta 18 ja edelleen tuottaa ääretöntä inhoa
muistella sitä sijoitustani. Tässä olivat ihanat sossut mutta hirveä omaohjaaja.

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/721